Ilta-Sanomat raportoi tänään, että Ruotsissa julkisen sanan neuvostoa vastaava elin oli antanut useille lehdille langettavan päätöksen MeToo-kirjoittelusta. Vihdoinkin!

Kun medialta pettää moraali ja ammattitaito, yksilö on puolustuskyvytön julkisuuden edessä. Jos kaikkia osapuolia puolueettomasti kuulevasta oikeuskäytännöstä siirrytään julkisiin lynkkauksiin, se ei ole yhteiskunnallista kehitystä vaan taakse päin menoa. MeToo -kampanjassa syytteiden kohteeksi joutuneilla ei koskaan ollut mitään todellista mahdollisuutta puolustautua. Jotkut tapaukset olivat selviä (tyyliä Harvey Weinstein), mutta monissa liikuttiin heikoin eväin, yhden asianosaisen ehdoilla. Jos oikeus olisi niin yksinkertainen asia, tuomioistuimia ei tarvittaisi. Selitän hieman:

Nuorena sinisilmäisenä toimittajana sain kerran kuolemattoman idean tehdä juttusarjan syrjinnästä Suomessa. Päätin aloittaa kolmesta jonkin verran julkisuudessa esiintyneestä syrjitystä.

Ensimmäinen oli tunnettu romaniaktivisti. Kuljin hänen kanssaan Espoossa ja Hgissä yhden päivän varhaisesta aamusta myöhään iltaan, ja illalla hänellä oli suu täynnä tarinoita, miten häntä tänäänkin oli syrjitty. Minä en ollut huomannut yhtään tapausta. Hänelle syrjintää oli, kun ei mahtunut jo täyteen hissiin, kun viranomainen ei suostunut hänen vaatimukseensa, ja kun joku vastasi epäkohteliaasti hänen epäkohteliaaseen käyttäytymiseensä. Hän uhriutti itsensä itse ja teki siitä politiikkaa. Juttu jäi tekemättä (nyt jälkeen päin oivallan, että se juuri olisi pitänyt tehdä).

Sitten oli vuorossa kaksi naista, joita oli syrjitty tutkimusyhteisössä. Juttelin kummankin kanssa monta tuntia ja koetin saada esiin, miten syrjiminen oli konkreettisesti esiintynyt. Ei ollut otettu mukaan tutkimusryhmään, ei ollut saanut hakemaansa virkaa vaikka omasta mielestään oli pätevämpi, ei päässyt mukaan kaveriporukoihin… oli vaikka mitä. Mutta vähitellen siinä tuntien kuluessa minulle tuli kummankin kanssa olo, että onpahan harvinaisen v-mäisiä tyyppejä. Lopulta olin heidän seurastaan niin ahdistunut, että huomasin ajattelevani, että jos minä olisin samassa työyhteisössä, syrjisin näitä. En haluaisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Oivalsin, että joskus ”syrjintä” onkin työyhteisön itsepuolustusta sellaisia tyyppejä kohtaan, joita ei kestä kukaan. Nekin kaksi juttua jäivät kirjoittamatta, ehkä valitettavasti. Toisaalta niiden laatiminen olisi ollut juridisesti haastavaa.

Minä tunnen tutkimusyhteisöissä vaikka kuinka monta naista joita ei ole syrjitty, ehkä pikemminkin päinvastoin. Siksi, että he ovat briljantteja tutkijoita, jotka revitään tutkimusryhmiin koska heidän osaamisensa ja meriittinsä tuovat ryhmälle rahaa; jotka saavat virkoja, koska heidän osaamisestaan halutaan pitää kiinni; jotka halutaan kaveriporukkaan, koska he ovat hyviä tyyppejä. Tunnen myös naisia, joita ei ole ahdisteltu. Ei siksi, että he eivät olisi viehättäviä, vaan koska he tekevät siitä lopun.

En halua väittää, ettei syrjintää ole tai ettei seksuaalista ahdistelua ole, toki on. Mutta useimmiten julkisuus ei ole oikea paikka käydä oikeutta. Jos perusteita löytyy, on olemassa muita kanavia, joissa asiaa voi käsitellä siten, että toinenkin näkemys asiaan voi tulla esiin. Julkisuudessa oikeassa olemiseen riittää, että löytyy joku lauma, joka alkaa yhdessä syyttää. Mutta lauma ei ole aina oikeassa, vaikka itse asia olisi yhteiskunnallisesti hyvä ja mediaseksikäs, sillä totuus on usein monisyinen ja joskus suorastaan vaikeasti hahmotettava. Julkisuudessa se ei koskaan selviä. Syytetty on valmiiksi tuomittu.

Siksi MeToo ei ole kehitystä vaan rappioilmiö yhteiskunnassa ja median käytännöissä.

Korostan vielä, että en siis väitä ettei syrjintää ole, eikä ahdistelua. Mutta oikeudenmukaisuusperiaate edellyttää vakavan syytteen käsittelylle sellaiset vakavat olosuhteet, joissa sitä voidaan katsoa moni- ja tasapuolisesti. Medialynkkaus ei tarjoa sellaisia olosuhteita. Ihminen voidaan käytännössä tuhota vaikka syrjintä tai ahdistelu ei olisi objektiivisesti totta, monesta kertojasta huolimatta. Kun joukko ihmisiä voimautuu yhdessä kostamaan jotain jollekulle, totuus on usein ensimmäinen uhri. Syytetty on sitten se toinen.

Kirjoittaja: Erkki Kauhanen

dream navigator , Helsinki, Finland

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s