Kun olin 7-vuotias, meille hankittiin karjalankarhukoira, rauhallinen jäyhä jököttäjä. Lyhyen elämänsä viitenä vuotena se varmasti kuuli jokaisen perheenjäsenen murheita ja oli kaikille yhtä järkkymättömän myötätuntoinen lohduttaja. Sitten yksi pipipää maajussinpoika silminnäkijöiden mukaan tahallaan ajoi sen ylitse autollaan, koukkasi tienpenkalle saadakseen sen poimittua puskurillaan.

Mutta se oli arvokas koiranelämä niin kauan kuin sen kesti. Kevyet mullat, Panu.

Sittemmin olen lukenut monta tutkimusta, joissa osoitetaan, miten arvokas kumppani koira voi olla juuri kasvuikäisille lapsille, vanhuksille, tai kenelle tahansa. Hyvin pidetty koira on pyyteetön ystävä ja auttaa väkeään vaikeina hetkinä jo läsnäolollaan ja myötätunnolla, jota se jakaa pyytämättä vastapalvelusta. Nykyisin on joissain sairaaloissa ja vanhustentaloissa kokeiltu osastokoiria, jotka henkilökunnan tärkeänä osana tuovat inhimillistä kontaktia usein yksinäisille asukkaille. Tulokset ovat hyviä.

Pikkulapsille koira tuo sopivasti immunologista haastetta niin, että kehon puolustusjärjestelmät kehittyvät paremmin kuin perheissä, joissa lattialla makaava eläimen karva tai pieni määrä hiekkaa on ylitsekäymätön kauhistus. Koiran kanssa ei voi olla epäterveellisen siisti.

Yhdessä tutkimuksessa oli vertailtu vanhusten terveydentilaa koirallisissa ja koirattomissa talouksissa, ja todettiin, että koiran omistavat vanhukset olivat terveempiä, ilmeisesti siksi, että koira kannustaa tai melkein pakottaa aktiivisempaan liikkumiseen ulkona säällä kuin säällä. Kun koira seisoo ovella jalat ristissä, ei voi muuta kuin mennä.

Minun lapsuudessani koirat saattoivat olla talvisin vapaana, ja Panulla oli tapana tulla bussille vastaan, kun tulin koulusta. Se teki sen, vaikka koulu eri päivinä päättyi eri aikoihin, ja usein silloinkin, kun tulin johonkin poikkeavaan aikaan.

En silloin osannut ihmetellä sitä, koska se oli itsestään selvää. Vasta aikuisena ymmärsin ihmetellä, mistä se saattoi tietää. Ei se suinkaan istunut tien varressa koko päivää, vaan lähti bussille vasta muutaman minuutin ennen kuin se tuli.

Monien ”oikeaoppisten” tutkijoiden inhoama englantilainen biologi Rupert Sheldrake julkaisi parikymmentä vuotta sitten hienon kirjan Dogs That Know When Their Owners Come Home. Siinä hän kertoo muun muassa tekemästään tutkimuksesta, jossa seurattiin Jaytee -nimisen koiran elämää videolla, kun sen omistaja oli poissa. Enimmäkseen koira makoili.

Kokeessa omistajalle annettiin satunnaisina aikoina puhelimitse käsky lähteä kotiin, ja videoilta näkee, miten Jaytee aina innostui ja aktivoitui, kun emäntä lähti kotiin päin, vaikkei sillä ollut mitään fysikaalisesti todennettavaa tapaa saada tietoonsa, että nyt se emäntä kohta tulee. Mutta se tiesi.

Koe vahvisti sen, minkä lukemattomat koiranomistajat ovat tienneet aina: koiran ja isännän tai emännän suhde on enemmän kuin päältä näyttää. Koira ja ihminen ovat symbionttinen lajipari, joka on kehittynyt yhdessä jo pitkän aikaa, ja sen kautta koira on saanut ihmisen mieleen syvemmän suhteen kuin mikään muu elävä, toista ihmistä lukuun ottamatta.

Se juuri tekee koirasta niin hyvän kumppanin. Koira on paras lääke moneen tautiin, kuten elämään. Mutta tietysti pitää olla sellaiset olosuhteet, että voi tarjota koiralle sen arvoisen kodin.

Kirjoittaja: Erkki Kauhanen

dream navigator , Helsinki, Finland

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s