Kaikki kulttuurit ovat tunteneet hypnoosin jossain muodossa jo tuhansia vuosia, mutta aiemmin se kuului lähinnä noituuden ja uskonnon alueeseen. Hypnoosia laajasti ymmärrettynä, eli erilaisin rituaalisin keinoin aikaansaatujen muuttuneiden tajunnantilojen käyttöä, on harjoitettu niin kauan kuin ylipäänsä on ollut kulttuuria.

Shamaanit, parantajat ja pakanallisten temppelien papit käyttivät hypnoosiksi katsottavia tekniikoita, ja myös kristillisissä kirkoissa on hyödynnetty transsi-ilmiöitä, joiden hermofysiologinen mekanismi epäilemättä on hypnoosin kaltainen.

Uskonnollisten ja maagisten yhteisöjen ulkopuolella hypnoosi oikeastaan astui isommin esiin vasta 1700-luvun lopulla, kun saksalainen Franz Anton Mesmer (1734 – 1815) sai euroopanlaajuista kuuluisutta antamalla ”magneettisia hoitoja”, jotka ihmeenomaisesti paransivat ihmisiä mitä erilaisemmista sairauksista. Mesmerin elämää sivuaa juuri nyt teattereissa näytettävä mainio elokuva Madenmoisella Paradis.

Mesmer kutsui hoitojaan magnetisoinniksi, ja uskoi, että ne perustuivat näkymättömään animaaliseen magnetismiin, joka jossain määrin ilmiönä muistutti Newtonin vasta löytämää painovoimaa, mutta vaikutti vain elollisiin olentoihin.

Mesmer käytti hoidoissaan monenlaista rekvisiittaa, jolla ”magneettista säteilyä” johdatettiin potilaisiin joko suuresta altaasta tai puusta tai sitten suoraan mestari Mesmeristä. Hänen uransa sai äkillisen lopun, kun Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n asettama tieteellinen toimikunta 1784 antoi hänen hoidoistaan musertavan lausunnon ja julisti, että ne ovat vain mielikuvitusta.

Itse asiassa juuri sitä ne olivatkin, nimittäin hypnoosi perustuu paljolti ihmisen luovimman puolen käyttöön, mielikuvatyöskentelyyn. Kun sen hyötyjä ja käyttökelpoisuutta ei ymmärretty,  Mesmer ajettiin maanpakoon puoskarina. Mesmerin oppilas Armand-Marie-Jacques de Chastenet, eli markiisi de Puységur (1751-1825) kuitenkin jatkoi Mesmerin työtä.

De Puységur muun muassa vuonna 1787 kuvaili mesmeristisesti aikaansaamaansa tilaa, ”keinotekoinen somnambulismi” jossa potilas oli mesmeristin ohjailtavissa eli toteutti tämän antamia määräyksiä. Nimi somnambulismi viittasi unissakävelyyn, jota ilmiö De Puységurin mielestä jossain määrin muistutti. Kyse oli mesmerismistä, mutta erilaisesta kuin mesmeristit aikaisemmin olivat kyenneet tuottamaan. Nyt oltiin jo hyvin lähellä varsinaista hypnoosia.

Virallista tiede-establishmenttia ilmiö ei juuri kiinnostanut. Sen sijaan erilaiset taikurit ja vaeltavat sirkusesiintyjät alkoivat käyttää de Puységurin ”keinotekoista somnambulismia” erilaisiin show-esityksiin, joissa sensaation synnyttämiseksi mainostettiin taikurin valtaa viattoman uhrin mieleen. Silloin luotiin hypnoosin huono maine, ja suuri joukko vääriä käsityksiä, joista ala on kärsinyt siitä lähtien.

Vuonna 1841 tunnettu englantilainen kirurgi James Braid (1795 – 1860) katseli Manchesterissa ranskalaisen showmiehen Charles Lafontainen (1803–1892) magnetismiesitystä, ja päätti kokeilla magnetismia itse. Hämmästyksekseen hän totesi, että se todella toimi, ja että hän pystyi poistamaan somnambulistiseen tilaan saattamiltaan potilailta kivun aistimuksen niin, että leikkauksia voitiin tehdä ilman narkoosia tai vain kevyesti puuduttaen.

Se oli periaatteessa valtava löytö, sillä tuon ajan menetelmät narkoosin synnyttämiseksi olivat niin alkeelliset, että uudet ideat olivat todella tarpeen. Kuitenkin Braid naurettiin ulos tieteenedistämisseurasta, kun hän yritti tehdä selkoa kokeistaan. Braidin perinnöksi jäi termi ”neurohypnologia”, jolla hän korvasi huonomaineisen käsitteen ”animaalinen magnetismi”. Tästä kehittyivät myöhemmin sanat ”hypnologia” ja ”hypnoosi”, ja Braidia pidetäänkin ensimmäisenä, joka käytti termiä ”hypnoosi” sanan nykyaikaisessa psykologisessa merkityksessä. Aiemmin sitä oli käyttänyt mesmerismistä ainakin ranskalainen paroni Etienne Félix d’Henin de Cuvillers (1755–1841) joskus 1820 -luvulla.

Yhtä nurjan kohtelun kuin Braid kokivat hieman myöhemmin brittiläiset lääkärit John Elliotson (1791 – 1868) ja James Esdaile (1808 – 1859), jotka yrittivät tuoda hypnoosin käytön tarjoamat hyödyt läkäriyhteisön tietoisuuteen.

Viimeinen niitti Elliotsonin arkkuun oli hänen vuonna 1846 Lontoon kuninkaallisessa lääkäriyhdistyksessä pitämänsä perinteinen Harvey -luento, jossa hän muistutti miten nihkeästi ja konservatiivisesti sen ajan lääkäriyhteisö oli suhtautunut William Harveyhin, jota nykyisin pidetään yhtenä lääketieteen historian suurimmista nimistä. Lääkäriyhteisö veti herneen nenäänsä, ja mm. Lancet -lehdessä Elliotsonia kutsuttiin lääketieteen paariaksi.

Elliotson käytännössä työnnettiin syrjään ammattikunnasta. Yhtä nihkeästi suhtauduttiin Intiassa lukuisia suuria leikkauksia hypnoosin avulla tehneeseen James Esdaileen, jota varmaan olisi lohduttanut tieto, että toista sataa vuotta myöhemmin hänen kunniakseen yksi syvimmistä hypnoosin avulla saavutettavista tiloista on nimitetty Esdailen tilaksi.

Braid, Elliotson ja Esdaile olivat merkittäviä pioneereja, jotka yrittivät vaikuttaa brittiläisen imperiumin alueella, mutta merkittävin edistys hypnoosin alueella oli samoihin aikoihin tapahtumassa manner-Euroopassa. Yksinäinen suuruus hypnoosin historiassa oli munkki  José Custódio de Faria (1756 – 1819), joka yleensä tunnetaan lyhyemmällä nimellä Abbé Faria. Hän oli Goan-portugalilainen munkki, joka oli James Esdailen tapaan Intiassa oppinut itämaista hypnoosia, eli fakiirien suggestiotekniikoita, ja oli niiden pohjalta kehittänyt näkemyksen, että hypnoosi perustui potilaalle annettuihin suggestioihin. Abbé Faria on kuuluisa siitä, että hän saattoi hypnotisoida ihmisen yksinkertaisesti käskemällä tämän nukahtaa.

Myös Ranskassa oli monta lääkäriä, jotka pilkasta huolimatta olivat jatkaneet Mesmerin terapioiden kehittelyä ja edistyneet siinä. Oppi animaalisesta magnetismista oli hylätty, ja hypnoosin olemusta oli alettu etsiä ihmisen psyykestä.

Pariisissa vaikutti ”Pariisin koulu”, joka oli ryhmittynyt Pitié-Salpêtrière -sairaalan ympärille. He pitivät hypnoosia sairaalloisena ilmiönä, joka oli sukua hysterialle. Hysteria oli siihen aikaan yleisnimi tietylle oirejoukolle, jolle olivat ominaista hysteeriset kohtaukset ja monenlaiset siihen liittyvät fysiologiset oireet. Hysteriaa pidettiin jonkinlaisena hermostollisena rappiotilana.

Tämän artikkelin kuva on Pierre Aristide André Brouillet’n (1857-1914) maalaus tieteellisestä näytöksestä, jossa tunnettu neurologi Jean-Martin Charcot (1825-1893) esittelee hypnoosia Salpêtrière -sairaalassa.

Pariisin koulun kilpailija oli ”Nancyn koulu”, johon liitetään nimet Ambroise-Auguste Liébeault (1823-1904) ja Hippolyte Bernheim (1840–1919). Heistä  Liébeault mainitaan usein nykyaikaisen hypnoosin ja hypnoterapian isänä. Hän katsoi, että hypnoosi oli pohjimmiltaan terve ja normaali ilmiö ja että se, kuten Abbé Faria sanoi, syntyi terapeutin antamista suggestioista. Tästä lähestymiskulmasta käsin hypnoosi saatettiin nähdä merkittävä välineenä psykoterapiassa.

Varsinkin Bernhemin kirja De la Suggestion (1886) oli lääketieteellisissä piireissä kauan odotettu läpimurto, ja muun muassa Sigmund Freud (1856 – 1939) käänsi kirjan saksaksi ja kävi Ranskassa tutustumassa hypnoosiin.

Freud tutustui henkilökohtaisesti myös Charcotiin, joka oli Pariisin koulun valovoimaisimpia hahmoja. Charcot näki hypnoottiset ilmiöt keinotekoisesti aikaansaatuna hysteriana, ja Freudia kiehtoi Charcot’n kyky nostaa potilaistaan esiin hysteerisia oireita ja sammuttaa niitä.

Kuitenkin hypnoosi vaikutti Freudin psykoanalyysin kehittymiseen vielä suuremmin toista kautta. Vuosina 1880-1882 Joseph Breuer (1842-1925), wieniläinen lääkäri ja tuohon aikaan Freudin läheinen ystävä, hoiti vaikeaa potilasta, josta sittemmin tuli maailmankuulu salanimellä ”Anna O.” (oikeasti sittemmin kuuluisa feministi Bertha von Pappenheim (1859 – 1936) ). Breuer havaitsi, että kun Anna saatiin hypnoosissa käymään uudestaan läpi eräs traumaattinen kokemus, siihen liittyvä jännite vapautui  ”katarttisessa elämyksessä”, joka teki mahdolliseksi potilaan paranemisen käynnistymisen.

Freud käyttikin hypnoosia uransa aluksi, mutta eri syistä lopulta luopui siitä. Freud ilmeisesti muun muassa pelkäsi, että hypnoosia käyttävä terapeutti syöttää potilaalle ajatuksia sen sijaan, että tämä kaivaisi esiin potilaan aitoja omia mielteitä. Jo Hippolyte Bernheim tunsi tämän ilmiön, josta hän käytti nimeä ”retroaktiivinen hallusinaatio”.

Se on toki tekniikkakysymys, ja Freud ei koskaan itse ollut teknisesti kovin taitava hypnotisoija. Hänen oma polkunsa vei häntä toiseen suuntaan, joka on nyttemmin tieteen historiaa. Freud kuitenkin ilmeisesti säilytti hypnoosiin jonkinlaisen lukkarinrakkauden, sillä hänellä oli työhuoneessaan pieni kopio tämän sivun ylälaidassa olevasta Brouillet’n maalauksesta, johon hän oli niin kiintynyt, että hän otti sen mukaansa paetessaan natseja Lontooseen 1938.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa hypnoottiset menetelmät vähitellen alkoivat tihkua lääketieteeseen yhä useampien lääkärien alkaessa käyttää niitä. Silti lääketieteellinen establishmentti nyrpisti sille nenäänsä pitkälle 1900 -luvun lopulle ja osin tekee sitä vieläkin niin kuin sen tapa on, jos näyttää siltä, että jokin uusi ajatus -varsinkin jos se tulee establishmentin ulkopuolelta- jollain tavalla uhkaa sen ammatillista hegemoniaa.

Sen ovat kokeneet lukuisat hyvin tehokkaat terapiat ennen kuin ne vasta vähitellen tulevat tutkimuksen kohteeksi ja sitten pitkin hampain hyväksytään. Hypnoosin ohella hyvä esimerkki on akupunktio, mutta niitä on paljon muitakin.

1900 -luvun alkupuolella ranskalainen Emile Coué (1857–1926) kehitteli itsehypnoosin (autosuggestio) periaatteita, ja jätti pysyvän jäljen moderniin länsimaiseen ajatteluun, jossa useimmat yksilön voimautumiseen tähtäävät itsesuggestioterapiat edelleen muistavat mainita esikuvanaan Couén kuuluisan suggestion “Every day, in every way, I’m getting better and better” (”“Joka päivä, kaikin tavoin, kehityn paremmaksi ja paremmaksi.”).

Vasta vuonna 1955 kunnianarvoisa Britannian lääketieteellinen seura British Medical Association hyväksyi hypnoosin lääketieteen välineistöön ja itse asiassa suositteli, että sen tulisi kuulua kaikkien lääkärien peruskoulutukseen. 1956 siunauksensa antoi roomalaiskatolinen kirkko, joka aiemmin oli pitänyt hypnoosia paholaisen salajuonina. The American Medical Association (AMA) hyväksyi hypnoosin pitkin hampain ja tietyin varauksin 1958. The American Psychological Association hyväksyi hypnoosin osaksi psykologiaa kaksi vuotta myöhemmin.

Nyt hypnoosia käytetään kaikkialla maailmassa lääketieteen tukena varsinkin kivun lievityksessä mutta myös psykiatrisessa ja psykologisessa terapiassa sekä erilaisissa vaihtoehtohoidoissa ja mentaalivalmennuksessa. Kuitenkin siihen suhtaudutaan edelleen usein varauksellisesti, ja siitä levitetään mieluusti erilaisia pelotteluja, jotka eivät useimmiten perustu tosiasioihin ja genren tuntemiseen vaan ovat henkisesti sukua 1900 -luvun alkupuolen sensaatiohakuisesta kirjoittelulle.

Hypnoosin kehitys 1900-luvun jälkipuoliskolla eri koulukunniksi tai ehkä paremminkin tyyleiksi on oma mielenkiintoinen lukunsa, josta kirjoitan joskus myöhemmin.

Vaikka yksittäisiä esimerkkejä menneiden elämien muistojen esiinnoususta hypnoosissa on jo kaukaa historiasta, menneet elämät -regressio monimuotoisena (past life regression) genrenä kehittyi myös varsinaisesti vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Sekin on oman tarinansa arvoinen.

Kirjoittaja: Erkki Kauhanen

I am a "dream navigator" (therapeutic hypnosis practitioner), Helsinki, Finland